26 elokuun 2017 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Onko meillä tilaa lapsille?

Työmarkkinajärjestöt esittävät yhteisesti, että maan hallitus käynnistää elokuun lopun budjettiriihessä valmistelun perhevapaajärjestelmän uudistamiseksi.

Perhevapaajärjestelmä vaikuttaa työpaikkojen arkeen ja työehdoista sopimiseen. Työnantajat ja työntekijät yhdessä rahoittavat sairausvakuutusmaksuillaan ansiosidonnaiset vanhempainrahat kokonaisuudessaan. Valtio kustantaa vain vähimmäismääräisenä maksettavat vanhempainpäivärahat.

Esitetyn uudistuksen tavoitteena on perhevapaiden käyttämisen ja perhevastuun tasaisempi jakautuminen, naisten työmarkkina-aseman parantaminen, työllisyyden lisääminen sekä joustava työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen.

Työmarkkinoiden syytäkö on se, että viime vuonna Suomeen syntyi ennätyksellisen vähän lapsia? Vuosikymmeniä on toisteltu, että syntyminen Suomeen on lottovoitto. Tämä lottovoitto näyttää osuvan yhä harvemmille. Syntyvyys on vähentynyt useamman vuoden ajan niin, että viime vuonna lapsia syntyi vähemmän kuin yhtenäkään vuonna lähes sataan vuoteen eli koko itsenäisyyden aikana. Vuonna 1973 syntyneet olivat pitkään Suomen pienin ikäluokka. Se sai aikanaan päättäjät kohentamaan perhepoliittisia etuja.

Jos lapsia syntyy vähän, miten työvoima riittää? Olemme vuosia kuulleet puhetta kestävyysvajeesta, eläkepommista ja uusimpana terminä osaamis- ja työllisyysvajeesta. Lasten vähäinen määrä pahentaa niitä kaikkia.

Voimmeko luottaa siihen, että väestö kasvaa kuitenkin maahanmuuttajien ansiosta? Vai onko maailmasta tullut niin lyhytjänteinen, että lapsi tuntuu siihen liian pitkältä projektilta?

Voiko olla niin, että työ noussut koko elämän keskipisteeksi? Silloin jää näkemättä paljon. Esimerkiksi se, että työ ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Vaikka lapsi vaatii aikaa ja huomiota, hän hyödyttää myös työntekoa. Lapsi opettaa organisointia ja pakottaa tekemään, vaikka ei huvittaisi. Lattialle kaatunut maito siivotaan eikä jäädä voivottelemaan, että juuri nyt ei jaksaisi.

Lapsen myötä vanhempi oppii myös johdonmukaisuutta ja joustavuutta. Lapsen kanssa on oltava aidosti läsnä, henkisestikin. Kyllä-sana väärään kysymykseen voi johtaa kaaokseen. Murrosikäisen kanssa neuvottelevan täytyy tietää, miksi on juuri tätä mieltä, ja pystyä perustelemaan kantansa.

Lapsi kasvattaakin vanhempaansa siinä missä vanhempi itse kuvittelee kasvattavansa lasta. Mutta ennen muuta lapsi antaa jatkuvuutta, näkymän yli tämän kvartaalin ja vuoden. Parhaimmillaan näin jatkuu sittenkin, kun työ on jo loppunut, aina elämän loppuun asti.