14 kesäkuu 2020 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Ammattiliitojen merkitystä ei kannattaisi väheksyä

Työehtosopimusten neuvottelukierros on tällä erää ohi. Jos yhdellä sanalla pitää kuvata päättynyttä neuvottelukierrosta, se oli haastava. Toinen sopiva sana olisi vaikea. Syitä neuvottelukierroksen mutkikkuuteen löytyy useita.

Julkinen talous, myös kirkon osalta, on laskusuunnassa, eikä näköpiirissä ole nopeaa käännettä parempaan. Yleinen työmarkkinatilanne ja erityisesti kiky-sopimus heittivät liittokierrokselle omat varjonsa. Kirkonkin neuvotteluissa välillä kaikilla oli yhteinen näky ja suunta, toisinaan taas osapuolten tavoitteet olivat hyvinkin kaukana toisistaan.

Mediassa työehtosopimuksista ja neuvottelutuloksista viestitään monesti olettaen, että aiheet ovat kaikille tuttuja. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Varsinkin niillä, jotka ovat vasta suomalaisen työuransa alkupuolella, ei välttämättä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä työehtosopimus tarkoittaa ja mitä kaikkea se työsuhteessa sanelee. Työehtosopimusneuvotteluihin pätee edelleen vanha sanonta: se on sitä, kun punasilmäiset neuvottelevat sinisilmäisille parempaa työelämää.

Suomessa työntekijän turvana ja työsuhteen ehtojen perustana on toki useampikin laki, esimerkiksi työsopimuslaki, työaikalaki ja vuosilomalaki. Lista kuulostaa hyvältä, mutta lait eivät takaa työntekijöille tuttuja ja itsestään selvinä pidettyjä etuja.

Esimerkiksi lomaraha ei perustu vuosilomalakiin vaan virka- ja työehtosopimuksiin. Työnantajalla ei myöskään ole pelkän työsopimuslain nojalla velvollisuutta maksaa sairauslomalta palkkaa muuta kuin sairastumispäivältä ja tätä seuraavalta yhdeksältä arkipäivältä. That’s it. Monet muutkin itsestään selviltä tuntuvat edut perustuvat virka- ja työehtosopimuksiin. Aloilla, joilla työehtosopimusta ei ole, tällaisten etujen saaminen perustuu puhtaasti työnantajan omaan harkintaan.

Mitäpä jos ammattiliittoja ei olisi? Onnistuisiko kuinka moni meistä neuvottelemaan itselleen palkallisen loman tai vanhempainvapaan? Osaako jokainen meistä tulkita lakia ja sopimuksia kuten luottamusmies tai liiton lakimies?

Työehtosopimusneuvotteluihin on sisällytetty aina myös dramatiikkaa. Siitä, miten väsymyksestä kalpeat työmarkkinaneuvottelijat yrittävät pelastaa kansankunnan suurelta onnettomuudelta. Tosiasiassa virka- ja työehtosopimusten monipolviset neuvottelut yksinkertaisesti tahtovat venyä, toisinaan jopa yömyöhälle, koska käsiteltäviä asioita on paljon ja kompromissien saavuttaminen kestää kauan.

Suomalaisten työmarkkinoiden neuvottelutoiminta perustuu YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestön ILO:n periaatteisiin, joiden mukaan työelämää kehitetään kolmikantaisesti työnantajien, palkansaajien ja maan hallituksen kesken.  Suomessa omaksuttiin länsimainen sopimusjärjestelmä sotien aikaan. Vuoden 1940 ”Tammikuun kihlauksessa” työnantajapuoli tunnusti ay-liikkeen ja molemmat osapuolet hyväksyivät järjestäytyneen työmarkkinatoiminnan osaksi demokraattista yhteiskuntaa. Samalla järjestöt totesivat valmiutensa ratkaista ristiriidat ensisijaisesti neuvotellen. Tämä perusta kantaa tänäkin päivänä.

Vahvoilla on edelleen myös näkemys, että on järkevintä sopia yhteisesti kerralla ison porukan työehdoista kattavin virka- ja työehtosopimuksin. Se on sekä työn tuloksellisuuden että tasa-arvon kannalta edullisempaa kuin vaikkapa työnantajan jyrkkä sanelupolitiikka tai vaihtoehto, jossa jokaisen työntekijän kanssa neuvoteltaisiin erikseen työehdoista.

Kollektiivisopimisen vastustajiakin löytyy. Osa työnantajista haluaisi päättää työehdoista aina vain joustavammin ja vaihdella esimerkiksi palkkatasoa tai työaikoja työpaikkakohtaisesti suhdanteiden mukaan. Monia yritysjohtajia on läpi vuosikymmenten harmittanut myös ammattiliittojen valta. Todellinen tai kuviteltu. Johtajat ovat kokeneet, että työehdoista sopiminen on ay-liikkeen vallan pönkittämistä.

Todellisuudessa virka- ja työehtosopimuksista neuvotteleminen on ay-liikkeen vallan kontrollointia. Se on työnantajien tavoitteiden läpiajamista rauhanomaisesti. Lisäksi se on työelämän kehittämistä ja yhteiskuntarauhan ylläpitämistä.

Yhteiskunnan vakaus ei ole perusta ainoastaan työmarkkinapolitiikalle. Se on myös keskeinen perusta maan kilpailukyvylle. Sopimuskulttuuriin kun kuuluu, että sopimuksen voimassa ollessa sen pykäliä ei kyseenalaisteta kummaltakaan puolelta, vaan töitä tehdään yhdessä sovittujen ehtojen mukaisesti.

Vaikka neuvottelukierros on ohi, haasteet eivät. Takanamme on poikkeuksellinen kevät, emmekä tiedä tulevasta. Vastoin yleisiä väittämiä, ay-liike on jälleen ollut valmis joustamaan kansakunnan edun nimissä. On nopeasti oltu valmiita muuttamaan lomautusehtoja ja nopeuttamaan esimerkiksi yritysten yhteistoimintamenettelyä. Varsinkin tällaisen kevään jälkeen on hyvä muistuttaa, että ammattiliitot ovat alun perin ideoineet ja rakentaneet ansiosidonnaisen työttömyysturvan.

Ay-liikkeen merkitystä ei kannattaisi kenenkään kyseenalaistaa. Mistä muualta elinkeinoelämä kuvittelee saavansa vetoapua, kun seuraavan kerran tarvitaan tukiverkostoa esimerkiksi lamatalkoisiin, sosiaaliuudistuksiin tai peräti EU-jäsenyyden kaltaisen suuren kansallisen intressin ajamiseen? Maailma on edelleen myllerryksessä. Kansalliselle yhtenäisyydelle voi tulla äkisti uudelleen kysyntää.

Ammattiliittojen kyky ja taito hakea kompromisseja on päättyneellä liittokierroksella jälleen näytetty toteen, kun yli kahdelle miljoonalle palkansaajalle on saatu ratkaisut työehdoista ja palkoista. Ratkaisuihin on päästy katsomalla tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.