22 syyskuu 2020 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäminen velvoittaa myös työnantajia

Me pohjolan asukkaat olemme onnekkaita hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä. Hyvinvointivaltion pelastamista käytetään kuitenkin argumenttina milloin mihinkin tarkoitukseen. Kun elinkeinoelämän edustajat vaativat kilpailukyvyn parantamista, he perustelevat tätä hyvinvointivaltion pelastamisella. Samoin tekevät valtiovarainministeriön viranhaltijat vaaliessaan valtiontalouden menokuria. Pohjoismaiden oikeistopopulistiset puolueet katsovat pelastavansa hyvinvointivaltioita rakentamalla muukalaispelkoisia uhkakuvia ja vaatimalla rajojen sulkemista.

Hyvinvointivaltion pelastaminen näyttää olevan tavoite, joka pyhittää keinot, ja keino, joka pyhittää tavoitteet. Mutta mitä oikeastaan ollaan pelastamassa?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentuminen on perustunut luottamukseen siitä, että yhteiskunnassa voidaan pitkäjänteisen suunnittelun ja kompromissien avulla luoda lisää hyvinvointia. Itseään edistävä hyvinvoinnin kehä on ollut mm. sosiaalinen tasa-arvo ja talouskasvu. Yhden osa-alueen vahvistuminen on vahvistanut myös toista esimerkiksi niin, että verovaroin kaikille kansalaisille kustannettu koulutus ja terveydenhuolto on tuottanut työmarkkinoille osaavaa ja tervettä työvoimaa. Talouden kasvaessa saadaan lisää verovaroja, joilla taas voidaan mahdollistaa kansalaisten hyvinvointi ja kyky tehdä töitä.

Nyt kun talous ja työmarkkinat ovat globalisoituneet, kansallisen hyvinvointivaltion perinteisten tavoitteiden yhteensovittaminen on haastavampaa kuin ennen. Lisää vaikeutta tuovat maailmanlaajuiset ympäristöön ja ilmastoon liittyvät haasteet.

Suomalaisten korkean palkkatason väitetään olevan syy siihen, miksi tuotantoa ajetaan Suomesta pois muihin maihin. Se on ontuva perustelu, koska todellisuudessa suomalaisten keskipalkka on Euroopan kahdeksanneksi suurin. Korkean hintatason sekä suhteellisen kireän verotuksen takia Suomi putoaa palkkojen ostovoimassa listalla kymmenenneksi.

Suomi on kuitenkin myös pienten palkkaerojen maa, kuten pohjoismaiset naapurinsakin. Palkkaerot on kyetty pitämään pieninä siksi, että palkoista sovitaan työehtosopimuksissa ja suomalaiset työehtosopimukset ovat kattavia. Pohjoismaissa ja muissa pienten palkkaerojen maissa järjestäytymisaste on korkea ja palkanmuodostus koordinoitua. Suurimmat palkkaerot löytyvät puolestaan maista, joissa palkoista sovitaan paikallisesti ja hajautetusti, esimerkiksi eteläisen Euroopan maat.

Suomalaisten palkkataso riittää yleensä kohtuulliseen elämiseen. Käyttämällä palkkatulojaan suomalainen ylläpitää talouden rattaat pyörimässä, ja näin jokainen palkansaaja osallistuu omalta osaltaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen, yhä enemmän myös maan kilpailukyvyn säilyttämiseen.

Vuoden 2016 kilpailukykysopimukseen kuuluneesta työnantajien sosiaaliturvavakuutusmaksujen pienentämisestä ja palkansaajien osuuden kasvattamisesta on sittemmin puhuttu vähän. Vaikka kiky-sopimus on muilta osin kuopattu, sosiaaliturvavakuutusmaksuista aiempaa suuremman siivun maksavat yhä palkansaajat. Tämä tulonsiirto on hyödyttänyt työnantajia lähes 6 miljardia euroa.

Talouden sukeltaessa maan kilpailukykyä halutaan jälleen kirittää. On selvää, että väestön vanhetessa työelämään tarvitaan lisää tekeviä käsiä, jotta hyvinvointivaltiolla olisi myös tulevaisuus. Työllisyyden parantamiseksi esitetään mm., että työttömyyskorvausta saadakseen työttömien tulisi hakea tiettyä määrää työpaikkoja kuukausittain.

Työpaikan löytäminen ja työn saaminen ei ole kuitenkaan aina kiinni työttömästä itsestään tai hänen aktiivisuudestaan. Yksi keino työllisyyden parantamisessa olisi asettaa työnantajille vastavuoroisesti työllistämisvelvoite. Valtion tukia saadakseen työnantajan olisi rekrytoitava, tai ainakin olla irtisanomatta, työntekijöitä. Tällä tavoin hyvinvointiyhteiskunnan säilymisestä vastuuseen asetettaisiin myös eri sektoreiden työnantajat, kirkko mukaan lukien.

Työllä on tärkeä tehtävä ihmiselämässä. Se on tapa hankkia leipää pöytään ja katto pään päälle. Mutta mielekäs työ tarjoaa lisäksi kanavan toteuttaa itseään ja käyttää omia kykyjään. Samalla pääsee kokemaan olevansa hyödyllinen osa yhteisöä, tuottamaan hyvinvointia myös muille.

Työllä on aina ollut keskeinen merkitys pohjoismaisessa hyvinvointimallissa. Yhteiskunta, jossa jokainen elää työllään, on moraaliltaan oikeampi kuin yhteiskunta, jossa joku elää osaketuloillaan ja joku toinen almujen varassa.