14 toukokuun 2020 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Ihmiselämä on mittaamattoman arvokas

Epävarmuuden tunteesta on tullut tämän kevään symboli. Kukaan ei kykene varmuudella kertomaan, mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Miten voisikaan kertoa maailmanlaajuisessa kriisissä, jonka tulevista vaiheista tai seurauksista eivät huippuasiantuntijatkaan ole yksimielisiä. Kysymyksiä voi ja pitääkin esittää, mutta ei ole sellaista asiantuntijaa, joka voisi varmuudella sanoa, milloin koronavirus on lopullisesti nujerrettu ja minä päivänä viimeisetkin rajoitukset voi turvallisesti purkaa.

Siitä lienee yhteinen näkemys, ettemme rajoitusten purkamisen jälkeen ole palaamassa noin vain takaisin vanhaan. Olemme siirtymässä aikakauteen, jossa moni asia on muuttunut, jos ei pysyvästi, niin ainakin pitkäksi aikaa.

Tosiasiassa elämä on aina ollut ja tulee aina olemaan epävarmaa. Elämässä tapahtuu yllättäviä asioita joka päivä, tulee takaiskuja ja onnekkaita sattumia. Eteen tulee pieniä ja isoja kriisejä, joihin ei ole helppo löytää syitä eikä arvioida seurauksia. Joskus suunnitelmat menevät uusiksi tai jäävät kesken. Se kuuluu elämään.

Kriisit ovat opettaneet ihmiskuntaa kautta aikain ja monet suuret muutokset ovatkin saaneet alkunsa kriisistä. Jotkut tutkijat ovat pitäneet 1300-luvulla Euroopan väestöä surmannutta ruttoa syynä Itä-Rooman valtakunnan hajoamiseen. Lähihistoriassa esimerkiksi toinen maailmansota sai ihmiset ymmärtämään kansainvälisen yhteistyön tärkeyden. Sodan jälkeen perustettiin YK ja Maailmanpankki.

Sotien jälkeen suomalaisten keskeisenä tavoitteena oli päästä eroon köyhyydestä. Suomi on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Tänä päivänä suomalaisen tarvitsee työskennellä vain kymmenen minuuttia ostaakseen kilon leipää. Kun yhteiskunnan tarjoamat terveys-, koulutus- ja kirjastopalvelut huomioidaan, köyhinkin suomalainen kuuluu maailman vauraimpaan kymmenykseen.

Vaikka ihmiset ovat kriisin sattuessa jonkin aikaa varovaisia, historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, ettei muutos välttämättä jää pysyväksi. Ihmiset palasivat Itämeren laivoille Estonia-laivan haaksirikon jälkeen ja turistit Thaimaan rannoille lähes 200 suomalaistakin tappaneen tsunamikatastrofin jälkeen.

Koronaepidemia on pakottanut ihmisiä palaamaan tärkeiden asioiden äärelle, hitaampaan elämään, amerikkalaisittain downshiftaamaan tai tanskalaisittain hyggeilemään. Lieneekö kyse koronaväsymyksestä tai mistä, mutta asetetut rajoitustoimet ovat myös alkaneet siirtyä luupin alle. On alettu pohtia kysymystä hyötyjen ja kustannusten suhteesta. Puhutaan vaihtoehtoiskustannuksista, eli mitä muuta olisi voitu tehdä niillä resursseilla, jotka nyt ohjautuvat koronaepidemian hidastamiseen tai jotka menetetään rajoitustoimien takia. Taustalla on talouden perusoletus niukkuudesta, eli kun johonkin satsataan, se on pois jostakin muusta.

Tiedossa ei kuitenkaan ole, mikä olisi ollut vaihtoehtoinen maailma. Mitä olisi tapahtunut, jos mitään rajoitustoimia ei olisi tehty? Virus olisi levittäytynyt paljon raivokkaammin ja tappanut enemmän ihmisiä kuin mitä tautiin on nyt kuollut. Jos olisi valittu tämä tie, olisiko Suomen talous yhtään parempi?

Tiedossa toki on, että myös eristäminen sairastuttaa ja voi jopa tappaa. Syrjäytyminen syvenee ja henkisen huonovointisuuden riski kasvaa. Tiedetään, että erityisesti pitkäaikaistyöttömyys aiheuttaa terveyden heikkenemistä.

Tässä vaiheessa on hankala arvioida sitä, syntyykö kuolleisuutta enemmän itse koronaviruksen vai sen aiheuttaman taantuman seurauksena. Selvää on, että virus ja taantuma iskevät erilaisiin ihmisryhmiin. Talouskriisi kohdistuu niihin henkilöihin, jotka ovat lähtökohtaisesti työikäisiä. Koronaviruksen aiheuttaman taudin kuolleisuusriski kohdistuu voimakkaammin ihmisiin, jotka eivät enää ole työmarkkinoilla.

Kaikenlaisia asioita voidaan laskea ja spekuloida, mutta yksi on varmaa. Ihmistä ei voi korvata. Ei ole mitään rahallista summaa, jolla voidaan korvata juuri se ihminen, joka meistä kukin on. Vaikka koronavirus on iskenyt rajusti Suomen talouteen, maan hallitus on toimillaan osoittanut, että ihmiselämä on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen mittaamattoman arvokas.