30 tammikuun 2018 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Meissä kaikissa asuu aktiivimalli

Vuosi 2018 on alkanut isoilla kysymyksillä työstä. Pitääkö työttömän ottaa vastaan mitä tahansa työtä? Minne asti työn perässä on matkustettava? Kiistämättä taloudessa on nyt se hetki, jolloin yhä useampi työtön voi löytää töitä.

Maan hallituksen aktiivimalli antaa lähtökohtaisesti sen kuvan, että Suomessa työttömät eivät ole innostuneita ottamaan työtä vastaan. Niitä henkilöitä, joiden on vaikeinta päästä töihin, ei aktiivimalli auta mitenkään. Aktiivimalli ei myöskään tule säästämään yhteiskunnan kustannuksia, päinvastoin. Malli edellyttää runsaasti resursseja. Riskinä on, että ihmiset osallistuvat aktivointitoimenpiteeseen sen pakottavuuden takia. Ei sen vuoksi, että osallistuisivat johonkin, josta on heille tai yhteiskunnalle oikeasti hyötyä.

Työttömyys ei ole vain taloudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Siihen liittyy monia ihmisyyttä, hyvää elämää ja elämän mielekkyyttä koskettavia kysymyksiä. Työn tekeminen ei ole pelkkää ansaitsemista. Se on osallistumista ja työyhteisöön kuulumista. Monille työttömyys merkitsee ulossuljetun kokemusta, häpeän ja epäonnistumisen leiman kantamista.

Mistä työttömyys syntyy? Monelle meistä tulos tai ulos -periaate voi olla kohtalokas. Mikä tulee huipputuloksen tehneestä työntekijästä, joka ei seuraavana vuonna yllä samaan tulokseen? Mikä tulee luovasta ja innovatiivisesta työntekijästä, kun työpaikka siirtyy ulkomaille halvemman työvoiman ja verotuksen perässä? Mikä tulee kädentaitajasta, kun automaatio tekee saman työn, mutta halvemmalla ja nopeammin? Mikä tulee seurakunnan työntekijästä, jonka työpaikka on muuttotappiollisessa kunnassa? Työtön, jolla on koti, lähipiiri ja ehkä perhe. Työtön, joka ei voi muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle, jossa työpaikat ovat, mutta asuntoa ei.

Kaikille palkkatöitä ei riitä eivätkä kaikki ole sitä kykeneväisiä tekemään, mutta ihmisillä on silti oltava mahdollisuus kokea osallisuutta. Yhteiskunnassamme on paljon tekemätöntä työtä. Sitä on esimerkiksi ympäristön huollossa, palvelusektorilla tai vaikka ikääntyneiden elämän rikastuttajina.

Aktiivimallin sijaan tarvitsemme päätöksiä, jotka mahdollistavat osallistumisen ilman, että sillä on heikentävää vaikutusta työttömyyspäivärahaan. Työttömyyden vähentämisessä suurin ongelma ovat sosiaaliturvaan kytketyt kannustinloukut. Nykysysteemi tukee yhteiskunnallista syrjäytymistä, maksaa paljon eikä tuota mitään. Voisiko vaihtoehto olla, että maksaisimmekin osallisuudesta?

Syrjäytymistä lievennetään parhaiten panostamalla työttömien hyvinvointiin ja mahdollisuuksiin kehittää itseään sekä sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen. Osallistumisen kynnys on pidettävä matalana ja itsetuntoa kolhivien kokemusten riski pienenä. Yhteisöllinen toiminta tarjoaa mahdollisuuksia, ja myös työttömillä on omista lähtökohdistaan sille paljon annettavaa.

Työllisyyden lisäämiseen tähtäävissä toimenpiteissä pitää muistaa, että ihmiset motivoituvat työstä, joka on mielekästä. Motivoiva työ ja työympäristö lisäävät työhyvinvointia ja työssä jaksamista ja sitä kautta tuottavuutta. Ei ole yhdentekevää, mihin kohdennetaan inhimillinen pääoma, jonka kukin meistä työelämälle antaa. Työttömyyden, sairauden tai uupumuksen keskelläkin ihmisen persoona on arvokas, elämänkokemusta mukanaan kantava. Ihminen on paljon muutakin kuin tuotantoyksikkö tai henkilöstömeno kirjanpidossa.

Aktiivimalli on meissä ihmisissä sisäsyntyinen, ei siihen tarvita poliittista ohjausta. Mielekäs tekeminen on parasta sosiaaliturvaa, ei sosiaaliturvaa vastaan tehtävä pakkotyö.