15 huhtikuun 2019 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Memento mori – muista kuolevaisuutesi

Pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasauksen jälkeisen täysikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kristityt ovat viettäneet pääsiäistä aivan kristinuskon alkuajoista lähtien. Se onkin kristikunnan tärkein ja vanhin juhla, jolloin juhlitaan Jeesuksen voittoa kuolemasta ja Hänen ylösnousemustaan.

Vaikka meille maallisille vaeltajille tietoisuus kuolemastamme väistämättömänä elämän päätepisteenä on jollakin tasolla läsnä kaiken aikaa, on kuoleminen vaiettu asia kulttuurissamme. Siksi myös vainajien hautaan saattamisesta vastaavat työntekijäryhmät ovat jääneet näkymättömiksi ja vaille heille kuuluvaa arvostusta yhteiskunnallisesti tärkeässä työssään.

Jos kuolemasta pitää puhua, se kiedotaan usein kiertoilmauksiin. Menehtynyt on vaihtanut hiippakuntaa, kirjautunut ulos, lopettanut viimein tupakoinnin tai lähtenyt hiljaisten terassille.

Ihmiselämän sammuminen käynnistää vaiheittain etenevän tapahtumasarjan, johon eri tahojen työntekijät vuoron perään osallistuvat. Kuollut käsitellään kuolleeksi paitsi juridisesti, myös sosiaalisessa ja psykologisessa mielessä. Viimeisen palveluksen tekee kirkon työntekijä.

Suomessa haudattiin vuonna 2018 n. 51000 vainajaa, joista tuhkaamalla n. 27000 eli 53 %. Evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaat toimivat yleisinä hautausmaina ja siksi kaikilla on oikeus tulla haudatuksi kotikuntansa seurakunnan ylläpitämälle hautausmaalle. Useilla hautausmailla on arkkuhautapaikkojen lisäksi uurnahautapaikkoja sekä tuhkan sirottelualue.

Hautapaikka vaatii hoitamista, kuten nurmikon leikkuuta ja hautakukkien istutusta. Haudalta on poistettava kuihtuneet kukat, lakastuneet lehdet ja kynttilöiden jäänteet. Hautausmaalla työskentelevät seurakunnan työntekijät kohtaavat usein työssään surevia omaisia.

Krematoriot edustavat tekniikkaa, jossa ihmisen maalliset jäännökset kutistetaan pieneen tilaan. Se on nopea, tehokas ja hygieeninen tapa hävittää kuollut ruumis. Mielikuvia krematorion toiminnasta on lähes yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Krematoriotyöskentely voi aiheuttaa joissakin ihmisissä jopa pelonväristyksiä. Jos kertoo olevansa ammatiltaan krematorionhoitaja, ensimmäisenä tulee yleensä naurua, sitten hiljaisuus. Sen jälkeen loputon kysymysten tulva.

Hautaustoimen työ on työtä muiden joukossa. Tiettyjä luonteenpiirteitä se kuitenkin vaatii. Pitää olla aikaansaava, mutta rauhallinen. Pitää antaa tilaa, mutta myös kuunnella ja lohduttaa omaisia, sillä monet heistä kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa. Toisaalta tarvitaan kylmäpäisyyttä, toisaalta sielunhoitajan kykyjä. Kuolema ja kiire eivät sovi yhteen.

Hautaustyössä oppii arvostamaan elämää arvokkaana ja ainutlaatuisena, mutta samalla työ on emotionaalisesti ja sosiaalisesti kuormittavaa. Vaikeinta on lasten, nuorten ja tuttujen hautaaminen. Joskus omaisten murhe voi purkautua odottamattomalla tavalla. Hautaustyöhön liittyy vahvasti myös vaitiolovelvollisuus, eikä kokemuksia voi juurikaan käsitellä työpaikan ulkopuolella. Työyhteisön tuki onkin ensiarvoisen tärkeää. Kuormittavassa työssä on saatava kaikki se apu, minkä työntekijät tarvitsevat: asianmukaiset fyysiset puitteet työn tekemiseen sekä psyykkistä tukea.

Kirkon työntekijöiden yhteiskunnallinen merkitys on suuri. Ilman hautaustyöntekijöiden työpanosta yhteiskunta ei selviäisi montaakaan päivää. Eivätkä hautaukseen liittyvät työt lopu. Automaatio tai kehittyvä tekniikka eivät ole vieneet työpaikkoja, ja tuskinpa vievät tulevaisuudessakaan. Jokainen vainaja valmistellaan viimeiselle matkalle yksilöllisesti ja haudataan kunnioittavasti, joko arkussa tai uurnassa.

Omasta kuoleman kokemuksestamme emme ole täällä enää kertomassa. Mutta kun kuolemme, mitä meistä jää jäljelle? Noin nelisen litraa tuhkaa krematorion tuhka-astiaan. Sielumme on kenties siirtynyt sitä ennen jo ihan muualle. Onhan pääsiäisen toivon sanoma kristillisen uskon ydin ja perusta.