29 syyskuun 2017 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Mitä me haluamme?

Kun katsomme maailmaa tänään, näemme paljon hyvää, mutta myös paljon vääryyttä: väkivaltaa, vihapuhetta ja pelkoa. Ihmisluonnon pimeän puolen. Silti meidän on uskottava, että valo on vahvempi kuin pimeys. Että myötätunto ja sivistys tulevat lopulta luonnollisemmaksi kuin niiden vastakohdat.

Suomessakin erilaisten ihmisryhmien kokema syrjintä sekä taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo ovat yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista on keskusteltava yhtälailla tänään kuin eilen. Suomi, joka on rikkaampi kuin koskaan aiemmin, on lähes puolittanut kehitysapunsa ja käännyttää ihmisiä maihin, joihin omien kansalaisten ei ole turvallista mennä. Milloin meistä tuli niin köyhiä, ettei meillä enää ole varaa myötätuntoon tai ihmisyyteen?

Mikä on se suunta, jonka haluamme valita? Onko se kasvava eriarvoisuus? Onko se vallan ja vaurauden keskittyminen yhä harvempien käsiin?

Uskon, että useimpien meistä vastaus on toinen. Uskon, että tolkun ihminen haluaa rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokainen voi voida hyvin. Ja jos kompastuu, on olemassa turvaverkko, joka ottaa kiinni. Yhteiskunta, jossa jokainen voi kasvattaa lapsensa ja luottaa siihen, että heillä on mahdollisuus tulla keneksi vain.

Yhteiskunnallinen keskustelu painottuu tällä hetkellä erityisesti taloudellisen kestävyyden haasteisiin ja julkisen talouden velkaantumiseen. Nykypäivän haasteet ovat kuitenkin niin monimutkaisia, ettei niitä ratkaista pelkästään talouden näkökulmasta. Jotta tulevaisuus rakentuu kestävälle pohjalle, tulee yhteiskunnan tuottaa myös hyvinvointia tasapuolisesti. Kirkon tehtävä on turvata hyvinvointia omalta osaltaan. Tässä tehtävässä kirkon tärkein pääoma on osaava ja työhönsä sitoutunut henkilöstö.

Työelämässä hyvinvointia on esimerkiksi se, että työntekijät voivat itse vaikuttaa työaikaansa ja työvuoroihinsa. Tai että palkka riittää kohtuulliseen elämiseen. Palkansaajien ostovoima paranee vielä tänä vuonna veronkevennysten ja alhaisen inflaation ansiosta, mutta lähivuosina ostovoiman kasvu jää olemattomaksi, ellei syksyn neuvottelukierroksella saada riittäviä palkantarkistuksia sovittua.

Suomen talous on yhä kaukana talouskriisiä edeltävältä tasolta, joten maltilliset, kestävää talouskehitystä tukevat ratkaisut tulevat tarpeeseen. Jos revanssihenki saa syksyn liittokierroksella vallan, kilpailukykysopimuksen eteen tehdyt uhraukset ovat olleet turhia ja palkkakilpailu johtaa eriarvoistumisen kasvuun. Sitäkö me haluamme?