16 kesäkuun 2019 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Miten hiljentää armottomuus itseään kohtaan

Luterilainen työkulttuurimme, tekeminen yhä enemmän ja paremmin, on vienyt kansaamme pitkälle historian saatossa. Toisinaan sen vaikutus on ollut käänteinen ja tuloksena onkin ollut työuupumista, kun mikään ei riitä. Suurimmalla osalla meistä työn tekeminen on siirtynyt fyysisestä rasituksesta psyykkiselle puolelle. Toisaalta enää ei ole myöskään helppoa erottaa työ- ja vapaa-aikaa, kun työt matkaavat ajatuksissa kotiin, jopa uniin asti. Monia kuormittaa pysyväksi olotilaksi asettunut kiire, vaikkeivat aikataulut siihen edes pakottaisi. Elämä on muuttunut suorittamiseksi.

Paljonhan siitä puhutaan, ylisuorittamisesta ja täydellisyyteen pyrkimisestä, itseltään liikaa vaatimisesta. Puhutaan siitä, kuinka tällaiset ominaisuudet saattavat uuvuttaa ja tehdä jopa onnettomaksi. Historiamme takia meidät on ehdollistettu etsimään epäkohtia itsestämme ja yrittämään olla enemmän mitä olemme. Mutta miten kukaan kykenee olemaan enempää mitä on?

Ylirasittuneet aivot eivät jaksa ajatella uudella tavalla, eivät jaksa edes tavallisia arkielämän yllättäviä tilanteita. Muistin pätkiminen, keskittymiskyvyn puute ja se, ettei pysty lukemaan pitkiä tekstejä, ovat merkkejä siitä, että aivot tarvitsevat lepoa.

Kesällä meidät suomalaiset onneksi pakotetaan pois työn äärestä, vuosilomalain ja työehtosopimusten mukaisin ehdoin. Kesälomalla on vihdoin aikaa itselleen. Se on hyvä hetki pysähtyä ja tutkia omaa arkeaan tarkemminkin. Kaikilla meillä on paljon tietoa siitä, mitä tulisi tehdä oman hyvinvoinnin eteen. Erilaiset koulutukset ovat antaneet lukuisia vinkkejä, miten omaan hyvinvointiin voi vaikuttaa. Tärkeintä on kuitenkin pysähtyä tarkastelemaan oman elämän merkitystä ja omia arvojaan. Mitä tämän hetkisestä elämästä, tästä kesästä, haluaisin muistaa vielä 10 vuoden kuluttua?

Armollisuus itseä kohtaan on iso sana. Lupa olla epätäydellinen ja keskeneräinen. Armollisuus itseään kohtaan lähtee aina omista valinnoista. Se on itsensä hyväksymistä juuri sellaisena kuin on. Muille on helppo antaa anteeksi, mutta itselle kaikista vaikein. On vaikea hyväksyä omasta mielestä pieleen menneitä valintoja tai epäonnistumisen kokemuksia. Loppuen lopuksi ne ovat kuitenkin vain mielen mittareita. Ei ole olemassa epäonnistumisia tai pieleen menneitä valintoja. On olemassa vain valintoja, jotka ovat kuljettaneet meidät juuri siihen kohtaan, jossa olemme. Voisimmeko vain antaa itsellemme anteeksi kaiken sen, mitä olemme tehneet, sanoneet tai olleet, ja hyväksyä tapahtuneet elämän kouluna, matkana, jonka olemme kulkeneet ja miksi olemme juuri tässä nyt?

Halutessamme voimme etsiä itsestämme esiin ihmisen, joka näkee, kuulee ja tuntee omassa toiminnassaan hyvää ja sallittua. Kyse on ihmisen armosta itseään kohtaan, totuudessa elämisestä. Sillä kuka oikeasti arvottaa, mikä on juuri sinulle hyvää ja mikä huonoa? Sinä.

Armollisuus itseään kohtaan tarkoittaa sen hyväksymistä, että omana itsenään on ihan riittävän hyvä. On valmis hyväksymään itsensä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Niillä ominaisuuksilla, jotka meille on luotu. Saa olla vain keskiverto ja rivikansalainen. Tavallinen ihminen.

Sen sijaan, että tekisimme vielä vähän lisää, ottakaamme tauko. Sen sijaan, että yrittäisimme vielä enemmän, annetaan vaan olla. Ihan oikeasti. Annetaan vaan olla. Kesälomalla siihen on oiva mahdollisuus!