10 maaliskuu 2021 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Naisen työ on palkkapäivänä arvotonta

Suomi on koronan kolmannen aallon vuoksi taas poikkeusoloissa. Pandemian kannalta kriittisiä aloja ovat kaikki ne, joissa kohdataan ihmisiä kasvokkain. Alat ovat korostetun naisvaltaisia. Kun virus vyöryi Suomeen, nämä naiset eivät siirtyneet etätöihin vaan etulinjaan.

Monelle naisvaltaiselle alalle ei ole epäselvää, että oma työ on yhteiskunnalle tärkeää. Sen sijaan arvostusta naisten tekemälle työlle on vaikea saada. Esimerkiksi naisvaltaisesta julkisesta sektorista puhutaan usein tuottamattomana kulueränä. Koronaviruksen riepottelemassa yhteiskunnassa julkinen sektori on kuitenkin osoittautunut tukevaksi ja luotettavaksi kivijalaksi. Väitetään jopa, että paljon suurempi joukko kuolisi nyt koronaan, jos naisten tekemässä työssä työmoraali olisi yhtä kehno kuin monilla miesvaltaisilla aloilla.

Suomessa uutisoidaan vuosi toisensa jälkeen, että naisten euro on pienempi kuin miesten. Suomalaisnaisten palkka oli vuonna 2020 keskimäärin 83,8 prosenttia miesten palkasta. Palkkaerosta seuraa, että naiset tekevät vuodessa lähes kaksi kuukautta töitä ilmaiseksi verrattuna miehille maksettavaan palkkatasoon.

Mutta miksi miesvaltaiset työtehtävät ovat paremmin palkattuja? Jostain selittämättömästä syystä miesvaltaisia töitä edelleen yliarvostetaan, vaikka apuun on tullut automaatio, digitalisaatio ja robotisaatio. Eikö palkan tulisi heijastella työntekijän henkilökohtaista osaamista ja suoriutumista sekä ennen muuta työn merkitystä koko yhteiskunnalle?

Naisten ja miesten tuloeroilla ja epätasaisesti jaetuilla perhevapailla on kiistattomasti kasaantuvia vaikutuksia. Taloudellinen epätasa-arvo todentuu entistä selkeämmin eläkeiässä. Kun miesten keskieläke on 1937 euroa kuukaudessa, naisten eläke on 1533 euroa. Eli kun palkkaero on 16 %, eläke-ero onkin jo 21 %. Eläkeköyhien keskuudessa naiset ovat yliedustettuina.

Kymmenessä vuodessa mies saa keskimäärin reilut 70 000 euroa enemmän palkkaa kuin nainen. Sillä saa järvenrantamökin. Koko työuran aikana eroa kertyy jo keskihintaisen omakotitalon verran. Naiset ovat lisäksi enemmän poissa työelämästä, koska kodin, lasten ja iäkkäiden vanhempien hoivavastuu lankeaa edelleen enemmän naisten harteille. Naisille kertyy vähemmän työtunteja, ei laiskuuden ja mukavuudenhalun takia, vaan siksi, että edellä mainituista syistä naiset tekevät enemmän osa-aikatöitä ja vähemmän ylitöitä. Vähempi työmäärä tarkoittaa myös heikompaa urakehitystä. Samalla kotiin jäävä vanhempi mahdollistaa työssä käyvälle vanhemmalle yhtenäisen työuran ansiokehityksineen sekä siitä seuraavan hyvän eläkekarttuman omansa kustannuksella.

Yhteiskunnan selviytymisen kannalta tärkeissä tehtävissä työskentelevien tulisi saada ansaitsemansa arvostus ja palkka. Tilannetta ei korjaa se, että naisia houkutellaan tieteen ja tekniikan aloille. Niissä maksetaan tällä hetkellä toki parempaa palkkaa, mutta auttaako se hyvinvointiyhteiskuntaa? Ei. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän hoivaavia käsiä ja arjen auttajia. Pelkästään insinööreillä ei maailmaa pelasteta.

Pandemiasta voi kuitenkin seurata myös jotain hyvää. Koko elämää uhkaava kriisi ravistelee elämäntapaamme ja saa meidät tarkastelemaan arvojamme uudelleen. Pandemia on havahduttanut meidät näkemään yhteiskuntamme suuret vahvuudet. Juuri tässä piilee muutoksen mahdollisuus.

Hyvää on se, että naisten työn arvo tulee näkyviin. Jotta alan ammattilaisia riittäisi etulinjaan vielä seuraavassakin kriisissä, työn arvon täytyy näkyä paitsi päättäjien puheissa myös palkkakuitissa.