08 maaliskuun 2019 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Naistenpäivänä on syytäkin puhua tasa-arvosta

Kansainvälistä naistenpäivää 8. maaliskuuta on vietetty 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Vuosi 1975 julistettiin kansainväliseksi naisten vuodeksi. Faktojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että meillä on edelleen vuodessa yksi naistenpäivä ja 364 miestenpäivää.

Maailmanpankin tuoreen raportin mukaan maailmassa on vain kuusi maata, joissa työelämään liittyvä lainsäädäntö on miehille ja naisille tasa-arvoinen. Suomi ei kuulu näiden maiden joukkoon. Suomen pudotti kärkimaiden joukosta lasten saamiseen liittyvä lainsäädäntö, eikä Suomen juuri eronnut hallitus edes ottanut perhevapaa-asioita agendalleen. Meitä naisia on puolet maailman väestöstä, joten meillä on tärkeä osamme vauraamman maailman luomisessa. Emme onnistu siinä, jos lait pidättelevät meitä.

Suomessa laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta tuli voimaan 1.1.1987. Tasa-arvoinen yhteiskunta edellyttää päätösten ja toiminnan sukupuolivaikutusten jatkuvaa arviointia (suvaus). Ihmisen valintoja eivät saa ohjata sukupuolen perusteella häneen kohdistetut odotukset, vaatimukset tai toiveet, vaan hänellä on oikeus valita kiinnostuksen kohteensa, koulutusalansa, ammattinsa ja harrastuksensa omien kykyjensä, mieltymystensä ja taitojensa mukaan.

Kristityille naisten ja miesten välinen tasa-arvo pitäisi olla luontevaa lähimmäisen rakkauden periaatteen kautta. Perustuuhan kristinuskon yhdenvertaisuus Raamatun sanaan ihmisistä arvokkaina Jumalan kuvina. Muuallakin kuin vain kirkossa on kuitenkin syvälle juurtunut käsitys siitä, että miehet ovat arvokkaampia kuin naiset ja naisten yläpuolella. Käsitys sukupuolten hierarkiasta johtaa sekä tietoisesti että tiedostamatta tapahtuvaan naisten kontrolliin ja huonompaan kohteluun työpaikoilla, kotona ja julkisuudessa. Siksi #metoo-liikkeen voimaantuminen ei ollut puhdasta sattumaa. Liike levisi räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joissa patriarkaalisen järjestyksen toimintatavat kohtasivat tasa-arvoisen maailman odotusarvon perin dramaattisella tavalla. Kristinuskokin syntyi aikoinaan protestina vanhatestamentilliseen uskonnolliseen ajatteluun.

Työelämän tasa-arvosta puhuttaessa naisen euro on edelleen 84 senttiä. Kymmenessä vuodessa mies saa keskimäärin reilut 70 000 euroa enemmän palkkaa kuin nainen. Sillä saa järvenrantamökin. Koko työuran aikana eroa kertyy jo keskihintaisen omakotitalon verran. Naiset ovat lisäksi enemmän pois työelämästä, koska kodin, lasten ja iäkkäiden vanhempien hoivavastuu lankeaa edelleen enemmän naisten harteille. Naisille kertyy vähemmän työtunteja, ei laiskuuden ja mukavuudenhalun takia, vaan siksi, että edellä mainituista syistä naiset tekevät enemmän osa-aikatöitä ja vähemmän ylitöitä.

Miehen vuosi on puolestaan 11 kuukautta. Naisten pidempää elinaikaa on humoristisesti selitetty sillä, etteivät naiset ehdi kuolemaan ennen miehiä. On niin paljon tehtävää. Tilastollisesti mies elää Suomessa seitsemän vuotta lyhyemmän elämän kuin nainen. Nainen elää pitempään, mutta köyhempänä.

Naisten huonommilla palkoilla on lähes koko ihmiskunnan työhistorian pituinen perinne. Jo ennen 1700-luvun teollistumisen aikaa naiset olivat työelämässä, mutta alat olivat kotoa tuttuja, kuten ompelua, pyykkäämistä ja lastenhoitoa. Uravalinnat johtuivat siitä, ettei naisia päästetty kouluttautumaan. Se oli miesten erioikeus.

Suomessa naiset olivat mukana työelämässä laajalla rintamalla sotien aikana miesten ollessa siellä toisella rintamalla. Se ei silti juurikaan edistänyt naisten asemaa työelämässä. Sodan jälkeen naisille osoitettiin paikka takaisin hellan viereen, jotta sodista palaaville miehille saatiin tilaa työpaikoille. Naiset ovatkin kautta historian olleet työelämässä vararesurssi.

Vielä sotien jälkeen vuonna 1945 säädettiin laki, jonka mukaan naisen palkka on 80 prosenttia saman vaativuustason miehen palkasta. Vaikka kyseessä olisi ollut sama työ, naisten tekemänä sitä pidettiin yksinkertaisesti huonompana. Lisäksi ajateltiin, että miehille piti perheen elättämisen takia maksaa enemmän. Kun laki samapalkkaisuudesta säädettiin vuonna 1962 ja aloille piti luoda yhtenäiset palkkataulukot, naisvaltaiset ammatit sijoitettiin kätevästi palkkataulukoiden alaosaan.

Sanotaan, että hoivatyö ei tuo yhteiskuntaan rahaa toisin kuin teollisuus. On selvää, että varhaiskasvatuksen, diakoniatyön tai sielunhoidon tuottavuus on eri tyyppistä kuin miesvaltaisilla teollisuuden aloilla. On kuitenkin ongelmallista, että työn arvoa mitataan edelleen taloustieteen termein. Minkä arvoista on vanhuksen kädestä kiinni pitäminen ja vieressä istuminen, onko se taloudellisesti arvokasta?

Aikoinaan oli suosiossa selitys, että palkkatasa-arvo toteutuu, kunhan naisten matalampi koulutusaste nousee, siis että korkeampi koulutus nostaa naisten palkat. Nyt on nähty, ettei niin käynyt. Tänä päivänä naiset ovat koulutetumpia kuin miehet.

Tasa-arvoa arvostetaan ideatasolla, mutta samalla odotellaan asioiden korjautumista itsestään, vaikka kaikki asiaan perehtyneet tietävät, ettei mikään korjaannu itsestään. Tärkeintä on pyrkiä pois ajattelumallista, että naisten alat nyt vain ovat jonkun luonnonlain takia huonommin palkattuja kuin miesten.

On meidän veronmaksajien käsissä, löytyykö meiltä halua edistää työn ja perhe-elämän yhteensovittamista ja maksaa kunnollisia palkkoja naisvaltaisille aloille. Onhan meillä varaa maksaa julkisella puolella insinööreillekin kunnollisia palkkoja. Nämä ovat poliittisia päätöksiä, joita tekevät kansalaisten valitsemat päättäjät. Tämä on hyvä pitää mielessä kevään eduskuntavaaleissa äänestettäessä.