09 huhtikuun 2021 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Sinun puolestasi neuvoteltu

Paikallinen sopiminen työehdoista on työmarkkinakeskustelun kestoaihe. Paikallisen sopimisen kannattajat uskovat sen parantavan merkittävästi tuottavuutta, kilpailukykyä ja työllisyyttä.

Tosiasiassa paikallinen sopiminen on mahdollista varsin mittavasti jo nyt. Esimerkiksi kirkon alojen virka- ja työehtosopimuksiin ja jopa työaikalakiin on kirjattu laajoja paikallisen sopimisen mahdollisuuksia. Paikallisen sopimisen vähäinen käyttö johtuukin yleensä tiedon tai luottamuksen puutteesta sekä työnantajan olemassa olevasta määräysvallasta. Tai sitten yksikertaisesti tarpeettomuudesta sopia työehtosopimuksesta poiketen.

Palkat ovat usein niitä, joiden takia paikallista sopimista nimenomaan haluttaisiin lisätä. Työnantajien näkökulmasta ongelman muodostavat erityisesti palkkojen yleiskorotukset, jotka on neuvoteltu keskitetysti tai toimialakohtaisesti kaikille työehtosopimusten piirissä oleville työntekijöille. Monet työnantajat haluaisivat mieluummin päättää kokonaan itse, ketkä saavat palkankorotuksia ja ketkä eivät. Myös mahdollisuus esimerkiksi lomarahojen poistamiseen on ollut säännöllisesti työnantajien toivelistalla.

Keskitetysti sovituilla yleiskorotuksilla varmistetaan kuitenkin kaikkien palkansaajien ostovoiman säilyminen hintatason noustessa, ja että kaikille kuuluu jokin osuus tuottavuuden kasvusta riippumatta yksilöllisestä tuottavuudesta.

Työnantajapuoli esittää usein, että kustannuksia pitää karsia, ja jos palkkojen jäädytykset tai palkankorotusten karsiminen eivät onnistu, työntekijöitä irtisanotaan tai kokonaisia työyksiköitä suljetaan. Kun työnantajalla on valta määrittää tällainen ruton ja koleran välillä tapahtuva valintatilanne, olisiko paikallisessa sopimisessa enää kyse sopimisesta vai jostain aivan muusta?

Ainakin vielä toistaiseksi työn tekemistä koskeva sääntely rakentuu Suomessa vahvasti keskitetysti neuvoteltujen valtakunnallisten työehtosopimusten varaan. Työelämän muutoksessa on jatkossakin turvattava palkansaajien yhdenvertaiset vähimmäisehdot. Tästä sopimusjärjestelmän keskeisestä periaatteesta eli työntekijöiden vähimmäissuojelusta ei pidä luopua.

Vaikka keskitetylle sopimiskulttuurille on osoitettu kuoleman porttia jo pitkään, näyttämättä on jäänyt, mikä tappaisi tasa-arvoisen toimintatavan. Työmarkkinajärjestöihin nojautuva sopiminen on kasvattanut vuosikymmenien aikana juuret syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Se on ollut kulmakivi Suomen hyvinvointivaltion muodostamisessa ja kansalaisten elämän laadun parantamisessa.

Näyttää siltä, että Suomessa ja muuallakin maailmassa on työehtosopimusjärjestelmän uhkaajaksi nousemassa yritysvalta. Jättiyritysten valta päättää, miten kansalaisten toimeentulo ja tasa-arvo kehittyvät, ja sitä kautta koko yhteiskunta. Kysymys kuuluukin, mikä on se yhteiskunnallinen muutos työnantajan ja työntekijöiden välisessä suhteessa, jonka mukaan on järjellistä ja tasa-arvoista siirtää sopiminen työpaikkatasolle?