17 kesäkuu 2021 | Kirjoittaja Paula Aaltonen

Vähemmällä työllä enemmän tuloksia

Eräs tietoturvajohtaja ehdotti hiljattain seitsenpäiväistä työviikkoa ja kertoi itse työskentelevänsä jatkuvasti yli 80 tuntia viikossa ilman lomia. Myös Kiinan rikkain mies on ylistänyt 72-tuntista työviikkoa ja monet kiinalaiset it-alojen nuoret työntekijät paiskivat töitä kellon ympäri. Puhutaan 996-kulttuurista, jossa töitä tehdään aamuyhdeksästä iltayhdeksään kuutena päivänä viikossa.

Näkemykseen, että pidempään työskentelemällä saa enemmän aikaan, on oma teoriansa. Tällainen Frederick Taylorin liikkeenjohto-oppi kehitettiin 1800-luvun tehdasympäristöön. Siinä tehokkuuden mittari on työtehtävien määrä aikayksikköä kohden. Työn luonne on kuitenkin muuttunut noista ajoista. Työ on entistä enemmän inhimillistä ajattelukapasiteettia vaativaa tietotyötä. Mekaanisessa työssä suorite aikayksikköä kohden on toki edelleen hyvä mittari: mitä pidempään koneet käyvät, sitä tuottavampia ja tehokkaampia ne ovat.

Ihminen puolestaan ei toimi kuin kone. Inhimillistä tehokkuutta ei saada irti ruuvia kiristämällä. Päinvastoin, toimintakykymme heikkenee nopeasti työtuntien lisääntyessä. Liiallinen työnteko aiheuttaa maailman laajuisesti satojatuhansia ennenaikaisia kuolemia vuodessa. Näin ollen myös talouden näkökulmasta ylipitkistä työviikoista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Työtä voi toki tehdä paljon pelkästään siksi, että se on intohimo. Silloin se on kuitenkin oma valinta, eikä järjestelmän sanelema pakko. Mutta intohimoinenkin työnteko on kiistaton terveysriski. Ehkä pitäisikin havahtua näkemään jatkuva työnteko intohimon sijaan yhdenlaisena riippuvuutena ja elämänhallinnan ongelmana.

On kummallista, että edelleen kuulemme vaatimuksia suorittaa ja tuottaa enemmän. Kasvava tuotanto kun edellyttää myös jatkuvasti lisääntyvää kulutusta. Voiko talouskasvu jatkua loputtomiin? Milloin saavutamme sen, mitä meidän alati patistetaan tavoittelevan?

Jatkuvalle talouskasvulle on kaksi selkeää rajoitetta: luonnonvarat ja aika. Luonnonvaroja ei riitä loputtomiin eikä vuorokauteen ole tulossa lisää tunteja. Yhä tieto- ja palveluvaltaisemmaksi muuttuvassa maailmassa merkittävin tuottavuuskasvu ei tulekaan tuotannon jatkuvasta kasvattamisesta vaan luovasta uudelleenajattelusta. Siihen pystyy vain ihminen.

Ihmisen ei pidä olla muutoksen kohde, vaan muutoksen tekijä. On tärkeää edistää luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa työkulttuuria, rohkeita työelämän kehittämiskokeiluja ja luoda verkostoja hyvien käytäntöjen levittämiseen.

Tähän tehtävään on perustettu viime vuonna Työ2030 -ohjelma, jossa evankelis-luterilainen kirkko on mukana omalla Kirteko2030 ohjelmallaan. Työ2030 on kansainvälisestikin merkittävä hanke, joka luo edellytyksiä kestävälle tuottavuuskasvulle tukemalla innovatiivisten käytäntöjen kokeiluja työelämässä ja levittämällä tietoa niistä. Seurakunnissa toteutetut lukuisat kehittämisen idut ovat oiva esimerkki ihmisten kekseliäisyydestä, luovuudesta ja yhteistyötaidoista.

Maailmalla puhutaan jo kestävän tekemisen tahdista, jolla ihmiset ja organisaatiot voivat toimia tuotteliaasti ja pitkäjänteisesti. Lisäarvo syntyy uusista ratkaisuista, joiden avulla voidaan tehdä fiksummin ja vähemmän. Kenties olisikin aika miettiä yhä pidempien työviikkojen sijaan sitä, miten luomme työelämästämme inhimillisesti tehokasta. Sellaista, jossa tehokkuutta ei saada irti ihmisten selkänahasta, vaan organisaation toimintaa järkeistämällä. Work smarter, not harder!

Kesän kynnyksellä on hyvä muistaa, että myös lepääminen on tuottoisaa tekemistä. Se palvelee yksilön jaksamista. Lepääminen on taito, jonka saattaa joutua uudelleen opettelemaan pitkän talven jälkeen. Aluksi siitä voi tulla syyllinen olo, mutta lopulta se palkitsee.

Lepäämisellä on monia muotoja. On passiivista lepäämistä, kuten sohvalla makoilu tai nukkuminen. On aktiivista lepäämistä, kuten se hetki, kun saa keitettyä kahvikupillisen ja avattua päivän lehden tai kirjan. Tai niitä hetkiä, kun kävelee ulos ihailemaan auringonlaskua ja jossain kukkuu käki.